Mä olen. Niin. Mitä mä olen? Mä olen omasta mielestä tällähetkellä hukassa. Mulla oli joskus omasta mielestä kaikki. Tai melkein kaikki.
Olin nuorena hirveä lumppu. Tai miksi niitä tyttöjä kutsutaan kun kikattaa tuolla, kulkee rintavarustus puoliksi esillä jne. Vähän niinkuin nyt BB:ssä se silikoniblondi. Sellainen ärsyttävä.
Hain huomiota ( ehkä ) seksillä. Seksikkäillä vaatteilla. Harrastelin seksiä milloin missäkin. Milloin kenenkin kanssa. Ja olin suosittu, sen lutkahtavan maineeni kanssa. Ainakin silloin se tuntui siltä, suosiolta.Jälkeenpäin ajateltuna, se oli kaukana siitä. Siis suosiosta. Puhelin soi aina ja aina oli kivaa tekemistä kavereiden kanssa. Multa sai seksiä helposti. Väillä harrastettiin seksiä myös kavereiden kanssa. Ajan kuluksi ja koska se oli kivaa. Se oli sitä nuoruutta, villä teini-ikää.
Mä rakastuin 15-16 vuotiaana meidän porukan yhteen hoppariin. Se oli tunnetusti kauhea pukki ja pimpsan perässä kulkija. Sen kanssa harrastettiin seksiä enenmmän. Pikkuhiljaa vain ja ainoastaan sen kanssa. Kaikki sanoivat mulle, että unohda ko. tyyppi ettei hänestä seuraa mitään hyvää. Mut mä olin myyty. Täysin myyty siihen poikaan.
Mä kasvoin, se kasvoi ja muutettiin yhteen. Muut säädöt ja sekoilut muiden kanssa oli sitten jo historiaa ja hyvin vältetty puheenaihe. Hävetti menneisyys. Nyt mulla oli me. Minä ja se.
Meistä tuli se "vuosisadan" rakkaustarina. Musta kasvoi kunnollinen, ahkera, tosi empaattinen nuori aikuinen. Seksi väritti aina tosi suuren palan meidän elämästä. Seksistä tuli ahdistus. Sitä oli liikaa, tai siitä oli liikaa puutetta toiselle. Siitä tuli riitaa. Siitä tuli pahaa mieltä.
Saatiin vauva, pieni poika tähän maailmaan. Kasvettiin vanhemmiksi, hyvine ja huonoine kokemuksineen. Poika oli ihana ja helppo. Elämä tuntui ihanalta. Ostettiin asunto ja uusi auto. Oltiin ihan oikea perhe.
Yritettiin toista lasta ja tulinkin raskaaksi. Se raskaus ei kuitenkaan jaksanut loppuun asti vaan keskeytyi viikolla 14+6. Siitä aiheutui meidän ensimmäinen iso kriisi suhteessa. Kukaan ei voinut auttaa. Mitenkään. Tuntui niin kamalalta.
Kului joitain vuosia ja saimme toisen lapsen. Elämä oli ihanaa. Tai siltä se nyt tuntuu jälkeenpäin ajateltuna. Kaikki oli hyvin.
Lapset kasvoi, elettiin hyvää elämää, tai hyvää ja hyvää. Sellaista tavallista. Nyt se tavallinen tuntuu hyvältä.
Kohdattiin kaksi suurta surua, joista alkoi meidän taival kohti avioeroa. Joskaan sitä en silloin osannut aavistaa. Elämässä alkoi suuri surun aika kun läheisellä alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta, vastassaan keuhkosyöpä. Syöpä vei voiton siinä taistossa ja läheisen menetys aiheutti meidän elämään, parisuhteeseen lisää myrskypilviä. Eikä aurinkoa enää näkynyt, kuin silloin talloin pikkuriikkisen jostain pilvenraosta. Hetkeksi.
Toinen menetys tapahtui 9 kk ensimmäisen menetyksen jälkeen ja silloin räjähti se viimeinen pommi myös meidän avioliitolle. Meidän suhde ei 16 vuoden jälkeen kestänyt niin suurta surua. Meillä oli omanlaisemme tapa surra. Mies alkoi ottamaan enemmän alkoa aikaisemman "normi" ottamisen sijaan. Ja alkoi viihtymään harrastuksissaan. Minä pysyin kotona lastemme kanssa ja surin sisäänpäin.
Ero sitten tuli siitä elämäni rakkaudesta. Siihen eroon riittää törkyisiä ja ei niin törkyisiä tapahtumia niin paljon, että olen ajatellut jäsentää niitä pikkuhiljaa tähän aloittamaani blogiin. Jos vaikka jonain päivänä ne olisivat sitten riittävästi puitu. Nyt ne kummittelevat minun mieltä.
Usko elämään nykyisessä tilanteessa horjuu. Tai usko onnellisuuteen. Vaikka olenhan minä nyttenkin onnellinen. Tai mikään ei tunnu kovin tasapainoiselta tai normaalilta enää. Vaikka kaikki on ihan hyvin.
Tapasin miehen, ja toisen. Sen toisen kanssa asustelen.
En osaa suhtautua vielä (kään ) siihen että elän tässä ja nyt. Mun pään sisällä tapahtuu juttuja. Haluisin välillä olla se teinityttö nuoruudesta ja mennä tuolla villinä. Harrastaa seksiä vapaasti. Niin siis minä jolle seksistä tuli jossain vaiheessa elämää se pahin ja ahdistavin asia. Ainakin melkein.
Pitäisi olla uskollinen. Olinhan sitä aina ennenkin. Nyt kuitenkin ajatukset laukkaa. Kovaa.
Äitiys ja arki lasten kanssa pitää onneksi kaiken rauhallisesti uomissaan. Miksi sitten ajattelen nykyään luoja ties mitä??
Näistä kaikista elämän kummallisuuksista ajattelin pistää blogin pystyyn. Kirjoitan sitä itselleni. Ehkä myös sinulle, jos päädyit blogiini.
Käsittelen varmasti tulevissa kirjoituksissani elämänkokemuksiani;
-Lapset
-Suhteet
-Seksi
-Uusperhe
-Ero
-Fantasia
- Menetys
-Onni
-Työ
-Ystävät
-Kaiverrus-
